Marraskuun kahdeskymmenes

Herään. Kah, onkin jo valoisaa. Kello onkin puoli neljä jo, maa jäässä ja aurinko laskemassa. Kahvia, eilinen hesari kun uutta ei jaksa hakea. Siivoan synttäribileiden jäljet ja mietin agressiivisia uniani. Kalenteriin aikataulutus että saan kurssit suoritettua. Kone auki, nyt aloitan hommat. Yhtäkkia alkaa vituttaa. Keitän riisiä ja huomaan että laitoin kolme levyä päälle. Syön, juon lasin punaviiniä. Vastailen deitti-ilmoituksiin joista tuskin tulee mitään. Ruokin kissan, pesen pyykkiä ja odotan että saan mennä taas nukkumaan.

Koska tuhlaan aikaani kirjoittamalla turhuuksista

On se kumma miten saa tehtyä paljon silloin kun pitäisi tehdä jotain muuta. Nyt pitäisi kirjoittaa raporttia mutta olen vain siivonnut ja surffaillut. Luojalle kiitos deadlineista, ilman niitä ei tapahtuisi mitään. Ei tulisi siivottua, lajiteltua sukkia, silitettyä vaatteita... Aikanani kun luin pääsykokeisiin, pesin kämpän lattiasta kattoon. Enkä päässyt yliopistoon.

No, tässä aikani kuluksi tein muutamia testejä netissä. Itsetuntotestin (hs.fi) mukaan:

"Itsetuntosi on alakanttiin...
... mutta riittävä. Tee jotain, jossa on vaikeaa epäonnistua. Vessan pesemisestäkin voi saada hienoja onnistumisen kokemuksia."

Ei voi.

Toinen testi, "Oletko mies vai nainen" sanoi seuraavaa: "Olet 59 prosenttiseti nainen ja 41 prosenttisesti mies."

Ihanaa.

Mutta voisiko joku vaikkapa 70 prosenttinen nainen ostaa minulle vaatteita? Vielä vähän valitusta: miksi "pikkujouluaikaan" kaupoissa on vain punaisia ja mustia "pikkujouluvaatteita" joissa on ihanaa glitteriä joka "ihanasti kimaltaa iltavalaistuksessa". Minä taidan mennä ensi- iltaan farkuissa.

Ennen päivännousua ei voi

Todella laiskoja bloginpäivittäjiä, minä ja ystäväni. Facebook on vienyt kaikkien huomion. Sieltä vain puuttuu väylä oikeasti ilmaista ajatuksiaan kaiken sen sälän ja drinksujentarjoamisen keskellä.

Nyt alkaa uhkaavasti lähestyä se aika jota minä inhoan: kylmä ja pimeä. Kylmyys vaikuttaa minuun ihan fyysisesti ja sitä kautta on kokoajan vittuuntunut olo. Ja Suomi, Helsinki. Harmaata, karua ja orpoa. Ei auta serotoniini eikä ole varaa unelmoida Brasilian-matkasta. Aion siirtyä talviunille: hoidan vain pakolliset duunit, herään vasta kun päivä sarastaa ja puen yöpuvun kun tulee pimeä. Siinä välissä jossain hoidan koulun loppuun.

Mutta! Minä sain töitä! Tänä vuonna minun ei enää tarvitse myydä kaljaa juopoille. Jipii ja aamen. Saan palkan valtiolta, eli veronmaksajien rahoilla minä sitten ostan sitä kaljaa. Nyt vain odotan ensimmäistä palkkapäivää ja lopetan kulutusluottojen vertailun, ajattelin nimittäin kohta turvautua niihin ennenkuin talous kaatuu todella. Annoin pikkusormeni nykytaiteelle ja se vei minut. Ole hyvä!!!! Mutta sängystä pimeän aikaan ette minua saa kuin pakolla.

Runo joka syntyi juuri vessassa

Hyvää syntymäpäivää.
Tiedätkö
että kaikki kansat eivät juhli
vuosipäiviä
vaan vasta silloin kun
on jotain juhlittavaa.

Mutta minä tiedän
että sinullekin
taas tämän vuoden
läpieläminen
oli saavutus.

Tässä, nyt.

Kävin kotiseudulla moikkaamassa perhettä ja J:tä. Mahtavaa oli kerätä puolukoita syysmetsässä, survoin innolla marjoja ja haaveilin omavaraistaloudesta. Taas jälleen tajusin suomalaisen kylmän (?) mentaliteetin lähteet kun istuimme järven rannalla katsomassa joutsenia ja ihan vaan tummaa vettä. Eipä ollut kiire eikä tarvinnut edes puhua.

Menomatkalla junassa yritin kuluttaa aikaa lukemalla museopedagogiaa ja juomalla viiniä. Huomasin kuuntelevani vieruskavereiden puheluita ja miettiväni heidän elämäänsä. Ravintolavaunusta palattuani uskalsin viinin voimalla avata suuni kun huomasin yhden seikan. Minä, ja muut pc- paikan varanneet pelasivat yksikseen läppärillä pasianssia! Tosin vastapäätä pelattiin tietokoneella shakkia, mikä oli vielä älyttömämpää. Aloimme siinä sitten keskustella siitä miten jokainen näyttelee muille olevansa huomaamaton ja ikäänkuin ei tarkkailisi muita. Kuitenkin keskustelukumppani oli huomioinut myös minun puheluni ja kirjan jota luin.

Pääsimme uskomattomaan keskusteluun terapioista, zenistä, joogasta ja elämästä. Jos J: ei olisi odottanut asemalla, varmaankin olisin ehdottanut tapaamista myöhemminkin. Mutta enpäs kuitenkaan, asiat tapahtuu kuin/kun tapahtuu. Olimme kuitenkin tuon tyypin kanssa molemmat hämmästyneitä keskustelun syvyydestä. Samassa vaunussa olevat varmasti kuuntelivat sitä silmät pyöreinä, ainakin eräs hippimummo hymyili minulle kokoajan.

J oli kuitenkin vastassa, onneksi. Tapaaminen oli taas jälleen ihana ja odotan innolla tulevaa yhteistä elämää.

Luin Reko ja Tiina Lundanin Viikkoja, kuukausia. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun luvussa jossa he pakenivat diagnoosin kuultuaan Meilahden neuro-osaston invavessaan josta näkymät ovat kuin Tornin vessassa. Tuo vessa on minulle hyvin tuttu omilta Meilahti- ajoiltani, ja näkymät ovat todella huikeat. Mutta en silti suosittele näköalamatkailua tuonne. Terapeuttinen, hieno ja koskettava kirja.

On vain muutamia lyhyitä hetkiä.

Antimuotiblogi

Kävin eilen palkkapäivän kunniaksi oikein shoppailemassa. Piti löytää uusi käsilaukku johon mahtuisi muutakin kuin kännykkä ja joka ei olisi täynnä koirankarvoja ja tupakantumppeja. Löytyihän se, lopulta. Löytyi laukku joka ei varmasti osoita minkäänlaista paikkaa naisten arvoasteikolla. Mutta jumalauta mikä kokemus. Minä tosiaan vihaan shoppailua. Ajattelin käydä sovittamassa myös jotain alevaatteita, mikä oli virhe. Aion jatkaa eloani vanhassa nuhjuisessa olemuksessani ja haaveilen siitä maalaistalosta jossa ei tarvitse näyttää miltään.

Miksi vaatekaupat saavat minut tuntemaan oloni
a) rumaksi
b) lihavaksi
c) likaiseksi
d) tyhmäksi ?

Vastaan kunhan saan itsekunnioitukseni takaisin.

Miksi totuus sattuu?

Ihminen kun nyt on tietämyksemme mukaan luomakunnan älykkäin olento (en ole siitä aivan varma, kiitos kaloista), on hänellä myös loistava kyky huijata itseään. Miksi totuutta ei uskalleta kohdata? Jokainen elää joka päivä omien defenssiensä pyörteissä. Kukaan ei aamulla herää ja katso peiliin todeten: minä olen itsekäs kusipää joka haluan vain omaa mielihyvääni, loukkaan ihmisiä ja kuluttamisellani riistän luontoa sekä kiinalaisia lapsia.

Minun mielestäni kyse on siitä seikasta että muille esittämisen lisäksi ihminen esittää myös itselleen. En minä ole lihava, farkut kutistuivat pesussa. Eilen vähän lipsahti, en minä oikeasti rakasta humaltumista vaikka teen sitä säännöllisesti. Eilen en syönyt mitään, tänään voin. Huomenna minä aloitan. Oikeasti minä olen kauhean kiva, ihmiset ei vaan ymmärrä minua.

Kenenkään psyyke ei tosin kestäisi nähdä maailmaa sellaisena kuin se on. Mutta jostain voisi aloittaa. Hyväksyä vaikkapa se ettei osaa juoda. Että vaikka miten yrittää harjoitella niin se ei onnistu. Että täydellinenkin avioliitto muuttuu lopulta vain toveruudeksi. Että vihaa omia lapsiaan. Ettei oikeasti pidäkään siitä työstä johon on opiskellut vuosia.

Miksi "hulluja" ja alkoholisteja pelätään ja paheksutaan niin paljon? Koska jokainen salaa sisimmässään tietää että voisi olla siinä samassa tilanteessa. Jos joku vain olisi mennyt toisin ihminen olisi itse paheksuttavana. Miksi kukaan ei uskalla sanoa että juoppokin voi olla onnellinen, hänelläkin voi olla hyvä elämä. Että niinkin voi elää. Ehkäpä paheksuva sillä vain peittää salaista toivettaan että voisi (ts. saisi) olla siinä?

Elämä vain on sellaista. Itsekään ei ole täydellinen. Jokainen ulkoisilla statuksilla varustettu ihminen huutaa kidutettaessa äitiä. Jokainen runkkaa ja syö räkää. Miksi totuudella olisi lähtökohtaisesti jokin positiivinen tai negatiivinen "tunne", eikö se ole ainoa hyväksyttävissä oleva asia koska se lähtökohtaisesti on ainoa joka on?

Työnteko on ihanaa

Voi miten ihanaa on taas pitkästä aikaa käyttää aivojaan, laatia taulukoita ja budjettia. Loogista ajattelukykyä en ole käyttänyt pitkään aikaan. Nyt ei ole mikään kiire töistä kotiin. Flow vie mukanaan ja asiat on pakko saada ratkaistuksi ennenkuin lopettaa. Minulla on aivot jotka toimii!!

Sellaiset hetket elämässä kantavat yli monen krapulapäivän. Mietin vain miksi niin harvoin enää uppoudun mihinkään. Kirjoihin kyllä, mutta minulla on aina maksamattomia sakkoja kirjastoon. Musiikkiin enää harvoin. Opiskeluun - ei meidän koulussa.

Eilen alkoi viimeinen lukuvuosi. Uutena raportin suorittamistapana meille esiteltiin radio-ohjelman teko. Siis ei enää edes kirjoittamista vaan pelkkää heviä pari tuntia, ja opintopisteet tipahtelevat tilille. Viimetippaan venyttäminen saa aivan uudet ulottuvuudet kun puoli tuntia ennen deadlineä voit kertoa c-kasetille kokemuksistasi. Tämä on korkeakoulutusta jos mikä. En myöskään tuottajaksi valmistuessani osaa käyttää photosoppia, exeliä (paitsi perustoimintoja), enkä siis myöskään mitään vaativimpia ohjelmia. En osaa päivittää nettisivuja.

Mutta osaan verkostoitua. Enkä edes sitäkään netissä.

Yritä tässä olla henkevä kun laskuvuoret kasvaa

Lisäsin blogin kuvaukseen lauseen jonka kopioin täältä. (Kiitos Kaisulle.) Zenin tutkiminen jatkuu ja tähän mennessä sen anti on minulle ollut: "Ole rauhassa". Asiat tapahtuvat silloin kun tapahtuvat, minun ei tarvitse itse yrittää mitään. Se joka pyrkii löytämään tien (Taon), kadottaa sen. Ajatus auttaa myös egon (joka on vielä minussa) syytöksiin. Jos minun tekee mieli nukkua, minä saan nukkua. Jos juoda olutta, minun täytyy tehdä se. Aikoinaan terapeuttini yritti minulle jankuttaa sitä: psyykkiset (ja fyysiset) oireet ovat tarpeellisia ja ne jatkuvat niin kauan kuin niitä ei enää tarvita. Toki asioille voi tehdä jotain, mutta se harha että elämä ja "minä" olisi hallittavissa on harhaa. Miten voi olla minä joka tarkkailee ja hallitsee minää???

Olen kauheudekseni huomannut itse kuuluvani siihen "uskontoshoppailijoiden" uuteen sukupolveen joka ei sitoudu mihinkään vaan poimii uskonnoista itselleen sopivat osaset. Mutta mielestäni ongelmana on juuri termi uskonto. Se on vain ulkokohtaisten rituaalien (usein patriarkaalinen) ja hierarkinen järjestelmä joka on todella eri asia kuin usko.

Tuhlaan arvokasta työaikaani jaarittelemalla tyhjänpäiväisiä. Minuun on iskenyt ilmeisesti syksy. Luita ja ytimiä myöten on kylmä. Ja minuun on iskenyt äärimmäinen vitutus siitä, että joudun tekemään helvetin vaativaa työtä pelkällä opintotuella. Illalla menen sitten oikeisiin töihin että saan maksettua edes vuokrani, opintotuki ei siihen riitä. Tiedän tiedän, kyse on systeemistä eikä se ole kenenkään vika.

No, vuoret ovat vuoria, puut puita ja raha rahaa. Perkele.

Onnellisen kanan koipia

Rupesin aikoinani "kasvissyöjäksi" monesta eri syystä. Ensimmäinen oli itsekontrollin tarve. Olen tiedostanut jo nuorena etteivät elämäntapani ole sellaiset kuin pitäisi. Kuusivuotiaana sairastuin diabetekseen ja siitä asti syöminen on ollut yhtä grammojen laskemista. Pitäisi, pitäisi pitäisi. Pitäisi hoitaa itseään paremmin. Motivaatio siihen on puuttunut täysin, ja ehkä vasta nyt alan tajuta että minulla on oikeus olla olemassa.

Lukiossa innostuin terveydestä ja laihduttamisesta, luojan kiitos pahempaa syömishäiriötä minulla ei koskaan ole ollut. Lihan pois jättäminen sopi täydellisesti terveyden (=laihuuden )ihannoimiseen ja olin todella ylpeä itsestäni kun pystyin kieltämään itseltäni edes jotain. Enhän minä olekaan täysin holtiton! Olen aina pitänyt lihasta ja vieläkin jauhemaksapihvien ajatteleminen tuo veden kielelle. (Sori marko, ei sentään maksabanaanisosekeittoa...)

Lihan tehotuotanto oli toinen syy. Kammottavaa on ajatus siitä että eläimiä kohdellaan vain objekteina joiden olemassaolon peruste on vain tulla syödyksi ja joiden arvo mitataan kasvun nopeudella jotta lihaa saataisiin nopeammin enemmän. Ei ole myöskään ekologista syöttää valtavia määriä ihmisravinnoksi kelpaavaa viljaa lihakarjalle. Muistaakseni vain 10% energiasta säilyy lihassa, 90% sille syötetystä energiasta katoaa taivaan tuuliin ja valuu vesistöihin.

Buddhalainen ajatus siitä että jokainen elämä on arvokas, tulee jostain sisältäni, on aina tullut. En pienenäkään tappanut itikoita ja muurahaisten huvikseen tallominen oli minusta todella julmaa. Yliempatiat hyönteisiä kohtaan voivat välillä tehdä elämän vaikeaksi. Missä menee eliön raja, sattuuko lapamatoon kun se häädetään ihmisen kehosta?

Nyt luettuani taas liikaa zen- kirjaa, on suhtautumiseni muuttunut. Aiemmin olin todella elämään kouristuksenomaisesti takertunut ja ajatus toisen eliön kuolemasta luultavasti toi mieleen oman katoavaisuuden. Mutta turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa. Kun alan hyväksyä oman katoavaisuuteni, pystyn myös kohtaamaan kuoleman rennommin (en ala selittää ajatuksiani tästä aiheesta nyt enempää...)

Kaikki nämä minun "eettiset perusteluni" ovat olleet tottapuhuen aika keinotekoisia. Syön kalaa. Se fakta kumoaa nämä kaikki, paitsi itsekontrollointia. Ajatus siitä että kalat ovat jotenkin vapaampia luontokappaleita ja niillä on onnellisempi elämä, on paskaa. Samaa tehotuotantoa on meret täynnä eikä tonnikalan elämä voi olla vähäisempi kuin vaikkapa kanan.

Ja tästä pääsemmekin itse asiaan. Minä haluan kanaa. Haluan sitä valtavasti. Se on hyvää. Parasta. Olen nyt alkoholin vaikutuksen alaisena ollessani painellut muutaman kerran Stadin Kebabbiin ja tilannut itselleni kanaa. Näin siis tuen lihateollisuutta ja olen huono ihminen. Mutta silti. Nam. Matka siihen että itse ostaisin arjessani Alepasta kanaa on vielä pitkä muttei mahdoton.

Siis: missä on luomuliha? Olisi kiva tietää että syömäni liha on jossainmäärin elänyt lajille tyypillistään elämää ja saanut tehdä jotain muutakin kuin paisua antibioottirehulla.

Jottei mene liian vakavaksi: jos toiselta lukijoistani on jäänyt Luomuteurastaja näkemättä, mars katsomaan!!!!

Nyt soijapullille.

2.0

Uusi blogi, uudet kujeet. Edellinen Kodittoman laulu- blogi alkoi mennä niin sekavaksi että päätin päivittää sen. Tämä on siis Kodittoman laulu 2.0 ja teksti toivottavasti järkevämpää kuin edellisessä. Huomionarvoinen seikka on myös se että minä kuvittelen voivani blogipäivityksen avulla päivittää myös elämäni. Ei enää sekavaa sinkkuilua vaan jotain ehkä muuta. Ja rehellisesti omalla nimellä.