Miksi totuus sattuu?

Ihminen kun nyt on tietämyksemme mukaan luomakunnan älykkäin olento (en ole siitä aivan varma, kiitos kaloista), on hänellä myös loistava kyky huijata itseään. Miksi totuutta ei uskalleta kohdata? Jokainen elää joka päivä omien defenssiensä pyörteissä. Kukaan ei aamulla herää ja katso peiliin todeten: minä olen itsekäs kusipää joka haluan vain omaa mielihyvääni, loukkaan ihmisiä ja kuluttamisellani riistän luontoa sekä kiinalaisia lapsia.

Minun mielestäni kyse on siitä seikasta että muille esittämisen lisäksi ihminen esittää myös itselleen. En minä ole lihava, farkut kutistuivat pesussa. Eilen vähän lipsahti, en minä oikeasti rakasta humaltumista vaikka teen sitä säännöllisesti. Eilen en syönyt mitään, tänään voin. Huomenna minä aloitan. Oikeasti minä olen kauhean kiva, ihmiset ei vaan ymmärrä minua.

Kenenkään psyyke ei tosin kestäisi nähdä maailmaa sellaisena kuin se on. Mutta jostain voisi aloittaa. Hyväksyä vaikkapa se ettei osaa juoda. Että vaikka miten yrittää harjoitella niin se ei onnistu. Että täydellinenkin avioliitto muuttuu lopulta vain toveruudeksi. Että vihaa omia lapsiaan. Ettei oikeasti pidäkään siitä työstä johon on opiskellut vuosia.

Miksi "hulluja" ja alkoholisteja pelätään ja paheksutaan niin paljon? Koska jokainen salaa sisimmässään tietää että voisi olla siinä samassa tilanteessa. Jos joku vain olisi mennyt toisin ihminen olisi itse paheksuttavana. Miksi kukaan ei uskalla sanoa että juoppokin voi olla onnellinen, hänelläkin voi olla hyvä elämä. Että niinkin voi elää. Ehkäpä paheksuva sillä vain peittää salaista toivettaan että voisi (ts. saisi) olla siinä?

Elämä vain on sellaista. Itsekään ei ole täydellinen. Jokainen ulkoisilla statuksilla varustettu ihminen huutaa kidutettaessa äitiä. Jokainen runkkaa ja syö räkää. Miksi totuudella olisi lähtökohtaisesti jokin positiivinen tai negatiivinen "tunne", eikö se ole ainoa hyväksyttävissä oleva asia koska se lähtökohtaisesti on ainoa joka on?