Runo joka syntyi juuri vessassa

Hyvää syntymäpäivää.
Tiedätkö
että kaikki kansat eivät juhli
vuosipäiviä
vaan vasta silloin kun
on jotain juhlittavaa.

Mutta minä tiedän
että sinullekin
taas tämän vuoden
läpieläminen
oli saavutus.

Tässä, nyt.

Kävin kotiseudulla moikkaamassa perhettä ja J:tä. Mahtavaa oli kerätä puolukoita syysmetsässä, survoin innolla marjoja ja haaveilin omavaraistaloudesta. Taas jälleen tajusin suomalaisen kylmän (?) mentaliteetin lähteet kun istuimme järven rannalla katsomassa joutsenia ja ihan vaan tummaa vettä. Eipä ollut kiire eikä tarvinnut edes puhua.

Menomatkalla junassa yritin kuluttaa aikaa lukemalla museopedagogiaa ja juomalla viiniä. Huomasin kuuntelevani vieruskavereiden puheluita ja miettiväni heidän elämäänsä. Ravintolavaunusta palattuani uskalsin viinin voimalla avata suuni kun huomasin yhden seikan. Minä, ja muut pc- paikan varanneet pelasivat yksikseen läppärillä pasianssia! Tosin vastapäätä pelattiin tietokoneella shakkia, mikä oli vielä älyttömämpää. Aloimme siinä sitten keskustella siitä miten jokainen näyttelee muille olevansa huomaamaton ja ikäänkuin ei tarkkailisi muita. Kuitenkin keskustelukumppani oli huomioinut myös minun puheluni ja kirjan jota luin.

Pääsimme uskomattomaan keskusteluun terapioista, zenistä, joogasta ja elämästä. Jos J: ei olisi odottanut asemalla, varmaankin olisin ehdottanut tapaamista myöhemminkin. Mutta enpäs kuitenkaan, asiat tapahtuu kuin/kun tapahtuu. Olimme kuitenkin tuon tyypin kanssa molemmat hämmästyneitä keskustelun syvyydestä. Samassa vaunussa olevat varmasti kuuntelivat sitä silmät pyöreinä, ainakin eräs hippimummo hymyili minulle kokoajan.

J oli kuitenkin vastassa, onneksi. Tapaaminen oli taas jälleen ihana ja odotan innolla tulevaa yhteistä elämää.

Luin Reko ja Tiina Lundanin Viikkoja, kuukausia. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun luvussa jossa he pakenivat diagnoosin kuultuaan Meilahden neuro-osaston invavessaan josta näkymät ovat kuin Tornin vessassa. Tuo vessa on minulle hyvin tuttu omilta Meilahti- ajoiltani, ja näkymät ovat todella huikeat. Mutta en silti suosittele näköalamatkailua tuonne. Terapeuttinen, hieno ja koskettava kirja.

On vain muutamia lyhyitä hetkiä.

Antimuotiblogi

Kävin eilen palkkapäivän kunniaksi oikein shoppailemassa. Piti löytää uusi käsilaukku johon mahtuisi muutakin kuin kännykkä ja joka ei olisi täynnä koirankarvoja ja tupakantumppeja. Löytyihän se, lopulta. Löytyi laukku joka ei varmasti osoita minkäänlaista paikkaa naisten arvoasteikolla. Mutta jumalauta mikä kokemus. Minä tosiaan vihaan shoppailua. Ajattelin käydä sovittamassa myös jotain alevaatteita, mikä oli virhe. Aion jatkaa eloani vanhassa nuhjuisessa olemuksessani ja haaveilen siitä maalaistalosta jossa ei tarvitse näyttää miltään.

Miksi vaatekaupat saavat minut tuntemaan oloni
a) rumaksi
b) lihavaksi
c) likaiseksi
d) tyhmäksi ?

Vastaan kunhan saan itsekunnioitukseni takaisin.

Miksi totuus sattuu?

Ihminen kun nyt on tietämyksemme mukaan luomakunnan älykkäin olento (en ole siitä aivan varma, kiitos kaloista), on hänellä myös loistava kyky huijata itseään. Miksi totuutta ei uskalleta kohdata? Jokainen elää joka päivä omien defenssiensä pyörteissä. Kukaan ei aamulla herää ja katso peiliin todeten: minä olen itsekäs kusipää joka haluan vain omaa mielihyvääni, loukkaan ihmisiä ja kuluttamisellani riistän luontoa sekä kiinalaisia lapsia.

Minun mielestäni kyse on siitä seikasta että muille esittämisen lisäksi ihminen esittää myös itselleen. En minä ole lihava, farkut kutistuivat pesussa. Eilen vähän lipsahti, en minä oikeasti rakasta humaltumista vaikka teen sitä säännöllisesti. Eilen en syönyt mitään, tänään voin. Huomenna minä aloitan. Oikeasti minä olen kauhean kiva, ihmiset ei vaan ymmärrä minua.

Kenenkään psyyke ei tosin kestäisi nähdä maailmaa sellaisena kuin se on. Mutta jostain voisi aloittaa. Hyväksyä vaikkapa se ettei osaa juoda. Että vaikka miten yrittää harjoitella niin se ei onnistu. Että täydellinenkin avioliitto muuttuu lopulta vain toveruudeksi. Että vihaa omia lapsiaan. Ettei oikeasti pidäkään siitä työstä johon on opiskellut vuosia.

Miksi "hulluja" ja alkoholisteja pelätään ja paheksutaan niin paljon? Koska jokainen salaa sisimmässään tietää että voisi olla siinä samassa tilanteessa. Jos joku vain olisi mennyt toisin ihminen olisi itse paheksuttavana. Miksi kukaan ei uskalla sanoa että juoppokin voi olla onnellinen, hänelläkin voi olla hyvä elämä. Että niinkin voi elää. Ehkäpä paheksuva sillä vain peittää salaista toivettaan että voisi (ts. saisi) olla siinä?

Elämä vain on sellaista. Itsekään ei ole täydellinen. Jokainen ulkoisilla statuksilla varustettu ihminen huutaa kidutettaessa äitiä. Jokainen runkkaa ja syö räkää. Miksi totuudella olisi lähtökohtaisesti jokin positiivinen tai negatiivinen "tunne", eikö se ole ainoa hyväksyttävissä oleva asia koska se lähtökohtaisesti on ainoa joka on?

Työnteko on ihanaa

Voi miten ihanaa on taas pitkästä aikaa käyttää aivojaan, laatia taulukoita ja budjettia. Loogista ajattelukykyä en ole käyttänyt pitkään aikaan. Nyt ei ole mikään kiire töistä kotiin. Flow vie mukanaan ja asiat on pakko saada ratkaistuksi ennenkuin lopettaa. Minulla on aivot jotka toimii!!

Sellaiset hetket elämässä kantavat yli monen krapulapäivän. Mietin vain miksi niin harvoin enää uppoudun mihinkään. Kirjoihin kyllä, mutta minulla on aina maksamattomia sakkoja kirjastoon. Musiikkiin enää harvoin. Opiskeluun - ei meidän koulussa.

Eilen alkoi viimeinen lukuvuosi. Uutena raportin suorittamistapana meille esiteltiin radio-ohjelman teko. Siis ei enää edes kirjoittamista vaan pelkkää heviä pari tuntia, ja opintopisteet tipahtelevat tilille. Viimetippaan venyttäminen saa aivan uudet ulottuvuudet kun puoli tuntia ennen deadlineä voit kertoa c-kasetille kokemuksistasi. Tämä on korkeakoulutusta jos mikä. En myöskään tuottajaksi valmistuessani osaa käyttää photosoppia, exeliä (paitsi perustoimintoja), enkä siis myöskään mitään vaativimpia ohjelmia. En osaa päivittää nettisivuja.

Mutta osaan verkostoitua. Enkä edes sitäkään netissä.