Lisäsin blogin kuvaukseen lauseen jonka kopioin täältä. (Kiitos Kaisulle.) Zenin tutkiminen jatkuu ja tähän mennessä sen anti on minulle ollut: "Ole rauhassa". Asiat tapahtuvat silloin kun tapahtuvat, minun ei tarvitse itse yrittää mitään. Se joka pyrkii löytämään tien (Taon), kadottaa sen. Ajatus auttaa myös egon (joka on vielä minussa) syytöksiin. Jos minun tekee mieli nukkua, minä saan nukkua. Jos juoda olutta, minun täytyy tehdä se. Aikoinaan terapeuttini yritti minulle jankuttaa sitä: psyykkiset (ja fyysiset) oireet ovat tarpeellisia ja ne jatkuvat niin kauan kuin niitä ei enää tarvita. Toki asioille voi tehdä jotain, mutta se harha että elämä ja "minä" olisi hallittavissa on harhaa. Miten voi olla minä joka tarkkailee ja hallitsee minää???
Olen kauheudekseni huomannut itse kuuluvani siihen "uskontoshoppailijoiden" uuteen sukupolveen joka ei sitoudu mihinkään vaan poimii uskonnoista itselleen sopivat osaset. Mutta mielestäni ongelmana on juuri termi uskonto. Se on vain ulkokohtaisten rituaalien (usein patriarkaalinen) ja hierarkinen järjestelmä joka on todella eri asia kuin usko.
Tuhlaan arvokasta työaikaani jaarittelemalla tyhjänpäiväisiä. Minuun on iskenyt ilmeisesti syksy. Luita ja ytimiä myöten on kylmä. Ja minuun on iskenyt äärimmäinen vitutus siitä, että joudun tekemään helvetin vaativaa työtä pelkällä opintotuella. Illalla menen sitten oikeisiin töihin että saan maksettua edes vuokrani, opintotuki ei siihen riitä. Tiedän tiedän, kyse on systeemistä eikä se ole kenenkään vika.
No, vuoret ovat vuoria, puut puita ja raha rahaa. Perkele.
Thursday, August 30, 2007
Sunday, August 26, 2007
Onnellisen kanan koipia
Rupesin aikoinani "kasvissyöjäksi" monesta eri syystä. Ensimmäinen oli itsekontrollin tarve. Olen tiedostanut jo nuorena etteivät elämäntapani ole sellaiset kuin pitäisi. Kuusivuotiaana sairastuin diabetekseen ja siitä asti syöminen on ollut yhtä grammojen laskemista. Pitäisi, pitäisi pitäisi. Pitäisi hoitaa itseään paremmin. Motivaatio siihen on puuttunut täysin, ja ehkä vasta nyt alan tajuta että minulla on oikeus olla olemassa.
Lukiossa innostuin terveydestä ja laihduttamisesta, luojan kiitos pahempaa syömishäiriötä minulla ei koskaan ole ollut. Lihan pois jättäminen sopi täydellisesti terveyden (=laihuuden )ihannoimiseen ja olin todella ylpeä itsestäni kun pystyin kieltämään itseltäni edes jotain. Enhän minä olekaan täysin holtiton! Olen aina pitänyt lihasta ja vieläkin jauhemaksapihvien ajatteleminen tuo veden kielelle. (Sori marko, ei sentään maksabanaanisosekeittoa...)
Lihan tehotuotanto oli toinen syy. Kammottavaa on ajatus siitä että eläimiä kohdellaan vain objekteina joiden olemassaolon peruste on vain tulla syödyksi ja joiden arvo mitataan kasvun nopeudella jotta lihaa saataisiin nopeammin enemmän. Ei ole myöskään ekologista syöttää valtavia määriä ihmisravinnoksi kelpaavaa viljaa lihakarjalle. Muistaakseni vain 10% energiasta säilyy lihassa, 90% sille syötetystä energiasta katoaa taivaan tuuliin ja valuu vesistöihin.
Buddhalainen ajatus siitä että jokainen elämä on arvokas, tulee jostain sisältäni, on aina tullut. En pienenäkään tappanut itikoita ja muurahaisten huvikseen tallominen oli minusta todella julmaa. Yliempatiat hyönteisiä kohtaan voivat välillä tehdä elämän vaikeaksi. Missä menee eliön raja, sattuuko lapamatoon kun se häädetään ihmisen kehosta?
Nyt luettuani taas liikaa zen- kirjaa, on suhtautumiseni muuttunut. Aiemmin olin todella elämään kouristuksenomaisesti takertunut ja ajatus toisen eliön kuolemasta luultavasti toi mieleen oman katoavaisuuden. Mutta turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa. Kun alan hyväksyä oman katoavaisuuteni, pystyn myös kohtaamaan kuoleman rennommin (en ala selittää ajatuksiani tästä aiheesta nyt enempää...)
Kaikki nämä minun "eettiset perusteluni" ovat olleet tottapuhuen aika keinotekoisia. Syön kalaa. Se fakta kumoaa nämä kaikki, paitsi itsekontrollointia. Ajatus siitä että kalat ovat jotenkin vapaampia luontokappaleita ja niillä on onnellisempi elämä, on paskaa. Samaa tehotuotantoa on meret täynnä eikä tonnikalan elämä voi olla vähäisempi kuin vaikkapa kanan.
Ja tästä pääsemmekin itse asiaan. Minä haluan kanaa. Haluan sitä valtavasti. Se on hyvää. Parasta. Olen nyt alkoholin vaikutuksen alaisena ollessani painellut muutaman kerran Stadin Kebabbiin ja tilannut itselleni kanaa. Näin siis tuen lihateollisuutta ja olen huono ihminen. Mutta silti. Nam. Matka siihen että itse ostaisin arjessani Alepasta kanaa on vielä pitkä muttei mahdoton.
Siis: missä on luomuliha? Olisi kiva tietää että syömäni liha on jossainmäärin elänyt lajille tyypillistään elämää ja saanut tehdä jotain muutakin kuin paisua antibioottirehulla.
Jottei mene liian vakavaksi: jos toiselta lukijoistani on jäänyt Luomuteurastaja näkemättä, mars katsomaan!!!!
Nyt soijapullille.
Lukiossa innostuin terveydestä ja laihduttamisesta, luojan kiitos pahempaa syömishäiriötä minulla ei koskaan ole ollut. Lihan pois jättäminen sopi täydellisesti terveyden (=laihuuden )ihannoimiseen ja olin todella ylpeä itsestäni kun pystyin kieltämään itseltäni edes jotain. Enhän minä olekaan täysin holtiton! Olen aina pitänyt lihasta ja vieläkin jauhemaksapihvien ajatteleminen tuo veden kielelle. (Sori marko, ei sentään maksabanaanisosekeittoa...)
Lihan tehotuotanto oli toinen syy. Kammottavaa on ajatus siitä että eläimiä kohdellaan vain objekteina joiden olemassaolon peruste on vain tulla syödyksi ja joiden arvo mitataan kasvun nopeudella jotta lihaa saataisiin nopeammin enemmän. Ei ole myöskään ekologista syöttää valtavia määriä ihmisravinnoksi kelpaavaa viljaa lihakarjalle. Muistaakseni vain 10% energiasta säilyy lihassa, 90% sille syötetystä energiasta katoaa taivaan tuuliin ja valuu vesistöihin.
Buddhalainen ajatus siitä että jokainen elämä on arvokas, tulee jostain sisältäni, on aina tullut. En pienenäkään tappanut itikoita ja muurahaisten huvikseen tallominen oli minusta todella julmaa. Yliempatiat hyönteisiä kohtaan voivat välillä tehdä elämän vaikeaksi. Missä menee eliön raja, sattuuko lapamatoon kun se häädetään ihmisen kehosta?
Nyt luettuani taas liikaa zen- kirjaa, on suhtautumiseni muuttunut. Aiemmin olin todella elämään kouristuksenomaisesti takertunut ja ajatus toisen eliön kuolemasta luultavasti toi mieleen oman katoavaisuuden. Mutta turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa. Kun alan hyväksyä oman katoavaisuuteni, pystyn myös kohtaamaan kuoleman rennommin (en ala selittää ajatuksiani tästä aiheesta nyt enempää...)
Kaikki nämä minun "eettiset perusteluni" ovat olleet tottapuhuen aika keinotekoisia. Syön kalaa. Se fakta kumoaa nämä kaikki, paitsi itsekontrollointia. Ajatus siitä että kalat ovat jotenkin vapaampia luontokappaleita ja niillä on onnellisempi elämä, on paskaa. Samaa tehotuotantoa on meret täynnä eikä tonnikalan elämä voi olla vähäisempi kuin vaikkapa kanan.
Ja tästä pääsemmekin itse asiaan. Minä haluan kanaa. Haluan sitä valtavasti. Se on hyvää. Parasta. Olen nyt alkoholin vaikutuksen alaisena ollessani painellut muutaman kerran Stadin Kebabbiin ja tilannut itselleni kanaa. Näin siis tuen lihateollisuutta ja olen huono ihminen. Mutta silti. Nam. Matka siihen että itse ostaisin arjessani Alepasta kanaa on vielä pitkä muttei mahdoton.
Siis: missä on luomuliha? Olisi kiva tietää että syömäni liha on jossainmäärin elänyt lajille tyypillistään elämää ja saanut tehdä jotain muutakin kuin paisua antibioottirehulla.
Jottei mene liian vakavaksi: jos toiselta lukijoistani on jäänyt Luomuteurastaja näkemättä, mars katsomaan!!!!
Nyt soijapullille.
Friday, August 24, 2007
2.0
Uusi blogi, uudet kujeet. Edellinen Kodittoman laulu- blogi alkoi mennä niin sekavaksi että päätin päivittää sen. Tämä on siis Kodittoman laulu 2.0 ja teksti toivottavasti järkevämpää kuin edellisessä. Huomionarvoinen seikka on myös se että minä kuvittelen voivani blogipäivityksen avulla päivittää myös elämäni. Ei enää sekavaa sinkkuilua vaan jotain ehkä muuta. Ja rehellisesti omalla nimellä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
