Kävin kotiseudulla moikkaamassa perhettä ja J:tä. Mahtavaa oli kerätä puolukoita syysmetsässä, survoin innolla marjoja ja haaveilin omavaraistaloudesta. Taas jälleen tajusin suomalaisen kylmän (?) mentaliteetin lähteet kun istuimme järven rannalla katsomassa joutsenia ja ihan vaan tummaa vettä. Eipä ollut kiire eikä tarvinnut edes puhua.
Menomatkalla junassa yritin kuluttaa aikaa lukemalla museopedagogiaa ja juomalla viiniä. Huomasin kuuntelevani vieruskavereiden puheluita ja miettiväni heidän elämäänsä. Ravintolavaunusta palattuani uskalsin viinin voimalla avata suuni kun huomasin yhden seikan. Minä, ja muut pc- paikan varanneet pelasivat yksikseen läppärillä pasianssia! Tosin vastapäätä pelattiin tietokoneella shakkia, mikä oli vielä älyttömämpää. Aloimme siinä sitten keskustella siitä miten jokainen näyttelee muille olevansa huomaamaton ja ikäänkuin ei tarkkailisi muita. Kuitenkin keskustelukumppani oli huomioinut myös minun puheluni ja kirjan jota luin.
Pääsimme uskomattomaan keskusteluun terapioista, zenistä, joogasta ja elämästä. Jos J: ei olisi odottanut asemalla, varmaankin olisin ehdottanut tapaamista myöhemminkin. Mutta enpäs kuitenkaan, asiat tapahtuu kuin/kun tapahtuu. Olimme kuitenkin tuon tyypin kanssa molemmat hämmästyneitä keskustelun syvyydestä. Samassa vaunussa olevat varmasti kuuntelivat sitä silmät pyöreinä, ainakin eräs hippimummo hymyili minulle kokoajan.
J oli kuitenkin vastassa, onneksi. Tapaaminen oli taas jälleen ihana ja odotan innolla tulevaa yhteistä elämää.
Luin Reko ja Tiina Lundanin Viikkoja, kuukausia. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun luvussa jossa he pakenivat diagnoosin kuultuaan Meilahden neuro-osaston invavessaan josta näkymät ovat kuin Tornin vessassa. Tuo vessa on minulle hyvin tuttu omilta Meilahti- ajoiltani, ja näkymät ovat todella huikeat. Mutta en silti suosittele näköalamatkailua tuonne. Terapeuttinen, hieno ja koskettava kirja.
On vain muutamia lyhyitä hetkiä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment