Vain yksi ongelma

Vuosi on vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Aika hassua että sama fiilis (ja elämäntilanne) vaikuttaa edelleen. Kaikki sosiaalinen elämä on siirtynyt Naamakirjaan ja oikeastaan elämä ilman sitä tuntuu oudolta. Järjestän tänään koulukavereille pikkujoulut ja nyt odottelen vieraita. Sytyttelin kynttilöitä ja sitten sammutin ne.

Jos joku ei tiedä, alkoholin kanssa pelaaminen on ollut lempilajini jo pitkään. Nyt olen ollut kolme viikkoa (ja vähän päälle, kuka niitä laskee) absolutistina. Tänään maistan viiniä ja fiilistelen voiko kohtuukäyttö olla koskaan mahdollista. Tuskin.

Juomattomuus on ollut toisaalta yllättävän helppoa koska olen siihen on ollut järkevä syy. On ollut vapauttavaa että ainaisen "pitäisikö lähteä vai eikö ja otetaanko vielä yhdet tuopit"- miettimisen sijaan on ollut selkeä vastaus arpomiseen. En lähde, enkä ota. Pari kertaa olen istunut baarissa alkoholittoman oluen kanssa muttei sitä kauaa jaksa, eikä kaveritkaan jaksa minua. En tunne ketään ihmistä joka ei käyttäisi alkoholia. Siis sellaista kaveria.

Toisaalta kaipaan kamalasti sitä neuroosien ja kontrolloinnin häviämistä, lomaa ajatuksista. Kun saisi vain nousuhumalan jossa assosiaatiot yltyvät ja olemassaolon ihanuus korostuu? Psykologi yrittää kovasti vahvistaa juomattomuuttani korostamalla herkkyyttäni ja sitä miten pohdiskelen asioita ja mietin paljon. Siksi juuri! Se on se syy juoda, pieni loma omasta päästä!

Sitten pieni vitsi:
Onko sinulla monia ongelmia joita joudut päivittäin käsittelemään ja maksamaan niistä kovaa hintaa? Yhdistä ne nyt käteväksi YksiOngelma- lainaksi. Tällä ratkaisulla maksat vain yhtä korkoa ja huomaat taatusti ettei monen ongelman yhtäaikainen käsittely ollut mitään tämän rinnalla! Käytä heroiinia!

Marraskuun kahdeskymmenes

Herään. Kah, onkin jo valoisaa. Kello onkin puoli neljä jo, maa jäässä ja aurinko laskemassa. Kahvia, eilinen hesari kun uutta ei jaksa hakea. Siivoan synttäribileiden jäljet ja mietin agressiivisia uniani. Kalenteriin aikataulutus että saan kurssit suoritettua. Kone auki, nyt aloitan hommat. Yhtäkkia alkaa vituttaa. Keitän riisiä ja huomaan että laitoin kolme levyä päälle. Syön, juon lasin punaviiniä. Vastailen deitti-ilmoituksiin joista tuskin tulee mitään. Ruokin kissan, pesen pyykkiä ja odotan että saan mennä taas nukkumaan.

Koska tuhlaan aikaani kirjoittamalla turhuuksista

On se kumma miten saa tehtyä paljon silloin kun pitäisi tehdä jotain muuta. Nyt pitäisi kirjoittaa raporttia mutta olen vain siivonnut ja surffaillut. Luojalle kiitos deadlineista, ilman niitä ei tapahtuisi mitään. Ei tulisi siivottua, lajiteltua sukkia, silitettyä vaatteita... Aikanani kun luin pääsykokeisiin, pesin kämpän lattiasta kattoon. Enkä päässyt yliopistoon.

No, tässä aikani kuluksi tein muutamia testejä netissä. Itsetuntotestin (hs.fi) mukaan:

"Itsetuntosi on alakanttiin...
... mutta riittävä. Tee jotain, jossa on vaikeaa epäonnistua. Vessan pesemisestäkin voi saada hienoja onnistumisen kokemuksia."

Ei voi.

Toinen testi, "Oletko mies vai nainen" sanoi seuraavaa: "Olet 59 prosenttiseti nainen ja 41 prosenttisesti mies."

Ihanaa.

Mutta voisiko joku vaikkapa 70 prosenttinen nainen ostaa minulle vaatteita? Vielä vähän valitusta: miksi "pikkujouluaikaan" kaupoissa on vain punaisia ja mustia "pikkujouluvaatteita" joissa on ihanaa glitteriä joka "ihanasti kimaltaa iltavalaistuksessa". Minä taidan mennä ensi- iltaan farkuissa.

Ennen päivännousua ei voi

Todella laiskoja bloginpäivittäjiä, minä ja ystäväni. Facebook on vienyt kaikkien huomion. Sieltä vain puuttuu väylä oikeasti ilmaista ajatuksiaan kaiken sen sälän ja drinksujentarjoamisen keskellä.

Nyt alkaa uhkaavasti lähestyä se aika jota minä inhoan: kylmä ja pimeä. Kylmyys vaikuttaa minuun ihan fyysisesti ja sitä kautta on kokoajan vittuuntunut olo. Ja Suomi, Helsinki. Harmaata, karua ja orpoa. Ei auta serotoniini eikä ole varaa unelmoida Brasilian-matkasta. Aion siirtyä talviunille: hoidan vain pakolliset duunit, herään vasta kun päivä sarastaa ja puen yöpuvun kun tulee pimeä. Siinä välissä jossain hoidan koulun loppuun.

Mutta! Minä sain töitä! Tänä vuonna minun ei enää tarvitse myydä kaljaa juopoille. Jipii ja aamen. Saan palkan valtiolta, eli veronmaksajien rahoilla minä sitten ostan sitä kaljaa. Nyt vain odotan ensimmäistä palkkapäivää ja lopetan kulutusluottojen vertailun, ajattelin nimittäin kohta turvautua niihin ennenkuin talous kaatuu todella. Annoin pikkusormeni nykytaiteelle ja se vei minut. Ole hyvä!!!! Mutta sängystä pimeän aikaan ette minua saa kuin pakolla.

Runo joka syntyi juuri vessassa

Hyvää syntymäpäivää.
Tiedätkö
että kaikki kansat eivät juhli
vuosipäiviä
vaan vasta silloin kun
on jotain juhlittavaa.

Mutta minä tiedän
että sinullekin
taas tämän vuoden
läpieläminen
oli saavutus.

Tässä, nyt.

Kävin kotiseudulla moikkaamassa perhettä ja J:tä. Mahtavaa oli kerätä puolukoita syysmetsässä, survoin innolla marjoja ja haaveilin omavaraistaloudesta. Taas jälleen tajusin suomalaisen kylmän (?) mentaliteetin lähteet kun istuimme järven rannalla katsomassa joutsenia ja ihan vaan tummaa vettä. Eipä ollut kiire eikä tarvinnut edes puhua.

Menomatkalla junassa yritin kuluttaa aikaa lukemalla museopedagogiaa ja juomalla viiniä. Huomasin kuuntelevani vieruskavereiden puheluita ja miettiväni heidän elämäänsä. Ravintolavaunusta palattuani uskalsin viinin voimalla avata suuni kun huomasin yhden seikan. Minä, ja muut pc- paikan varanneet pelasivat yksikseen läppärillä pasianssia! Tosin vastapäätä pelattiin tietokoneella shakkia, mikä oli vielä älyttömämpää. Aloimme siinä sitten keskustella siitä miten jokainen näyttelee muille olevansa huomaamaton ja ikäänkuin ei tarkkailisi muita. Kuitenkin keskustelukumppani oli huomioinut myös minun puheluni ja kirjan jota luin.

Pääsimme uskomattomaan keskusteluun terapioista, zenistä, joogasta ja elämästä. Jos J: ei olisi odottanut asemalla, varmaankin olisin ehdottanut tapaamista myöhemminkin. Mutta enpäs kuitenkaan, asiat tapahtuu kuin/kun tapahtuu. Olimme kuitenkin tuon tyypin kanssa molemmat hämmästyneitä keskustelun syvyydestä. Samassa vaunussa olevat varmasti kuuntelivat sitä silmät pyöreinä, ainakin eräs hippimummo hymyili minulle kokoajan.

J oli kuitenkin vastassa, onneksi. Tapaaminen oli taas jälleen ihana ja odotan innolla tulevaa yhteistä elämää.

Luin Reko ja Tiina Lundanin Viikkoja, kuukausia. Ensimmäisen kerran purskahdin itkuun luvussa jossa he pakenivat diagnoosin kuultuaan Meilahden neuro-osaston invavessaan josta näkymät ovat kuin Tornin vessassa. Tuo vessa on minulle hyvin tuttu omilta Meilahti- ajoiltani, ja näkymät ovat todella huikeat. Mutta en silti suosittele näköalamatkailua tuonne. Terapeuttinen, hieno ja koskettava kirja.

On vain muutamia lyhyitä hetkiä.

Antimuotiblogi

Kävin eilen palkkapäivän kunniaksi oikein shoppailemassa. Piti löytää uusi käsilaukku johon mahtuisi muutakin kuin kännykkä ja joka ei olisi täynnä koirankarvoja ja tupakantumppeja. Löytyihän se, lopulta. Löytyi laukku joka ei varmasti osoita minkäänlaista paikkaa naisten arvoasteikolla. Mutta jumalauta mikä kokemus. Minä tosiaan vihaan shoppailua. Ajattelin käydä sovittamassa myös jotain alevaatteita, mikä oli virhe. Aion jatkaa eloani vanhassa nuhjuisessa olemuksessani ja haaveilen siitä maalaistalosta jossa ei tarvitse näyttää miltään.

Miksi vaatekaupat saavat minut tuntemaan oloni
a) rumaksi
b) lihavaksi
c) likaiseksi
d) tyhmäksi ?

Vastaan kunhan saan itsekunnioitukseni takaisin.